”Sitä koki olevansa niin kuin yksi muiden joukossa” – Opiskelijaprojekti yhdessä invalidien kanssa teki vaikuttavaa hanketyötä monella tapaa

”Sitä koki olevansa niin kuin yksi muiden joukossa” – Opiskelijaprojekti yhdessä invalidien kanssa teki vaikuttavaa hanketyötä monella tapaa

Miten analoginen sukupolvi pärjää digitaalisessa ajassa? Sitä kysyivät Laurean opiskelijat syyslukukaudella itseltään ja ympäristöltään monet kerrat. Kyseinen ongelma oli nostettu pöydälle osana ensimmäisen vuoden sairaanhoitaja- ja sosionomiopiskelijoita englanninkielisessä koulutuksessa. Kahden alan yhteinen opintojaksointegraatio TEKNO-hankkeeseen toteutettiin opettajiensa, Lloyd Bethellin ja Jonna Vierulan, ohjauksessa sekä hankkeen projektipäällikön Tiina Leppäniemen tuella.

Noin kuudenkymmenen hengen opiskelijaryhmä jakautui neljän hengen pientiimeihin, ja kukin tiimi sai kumppanikseen Vantaan Invalidit VANIN ry:n vapaaehtoisen jäsenen. Opiskelijat ja ikäihmiset kohtasivat tärkeiden teemojen äärellä, kun opiskelijat havainnoivat kohdehenkilön kotona pärjäämistä, yleisesti ikäihmisten ja vammaisten arkisia haasteita, sekä terveysteknologian mahdollisuutta tuoda niihin apua ja ylipäätään tietoisuutta arjen auttavista ratkaisuista.

Opintojakso huipentui joulukuussa 2018 yhteiseen seminaaripäivään, jossa opiskelijatiimit esittelivät havainnointityönsä tuloksia ja niihin ideoimiaan ratkaisuja ja näkökulmia. Yleisimmin esiin nostettuja haasteita tämän kohderyhmän elämästä olivat mm. seuraavat asiat: 

  • Liikkumisvaikeudet kotona ja kodin ulkopuolella
  • Kodin turvallisuus
  • Teknologisten palvelujen ja tuotteiden tavoitettavuushaasteet (kun ei ole esim. älypuhelinta tai internetiä) 
  • Taloudelliset haasteet 
  • Yksinäisyys

Voiko liikkuminen olla kustannuskysymys?

Kukin pienryhmä opiskelijoita esitti omat havaintonsa kohdehenkilön arjesta, ja keskustelu esitysten jälkeen kävi vilkkaana. Invalidijäsenet tunnistivat muiden arjesta itselleen tuttuja haasteita. Liikkumisvaikeudet luonnollisesti puhututtivat paljon:

”Kynnys teknologian käyttämiseen on korkealla. Se ennakkoluulon kynnys nimittäin. Rollaattori on siitä hyvä esimerkki: sitä jotenkin häpeää, ja tuntee olevansa niin vanha, jos rollaattorilla joutuu kulkemaan”, eräs ikäihminen summasi tuntojaan.

Opintojakson päätösseminaari oli tärkeä oppimistilaisuus ja avoimesta keskustelusta jäi runsaasti oppia kaikille osapuolille. 

”Kiitos, että toit sen esiin. Näin mekin ymmärrämme käyttöön liittyviä kynnyksiä, henkisiä ja fyysisiä”, opiskelijat kiittelivät. 

Joidenkin kohdehenkilöiden luona liikkuvuustekijöitä oli ratkaistu suurillakin muutoksilla: keittiötä oli madallettu, apuna oli arjen pieniä asioita, kuten sukanlaittoa tai tavaroiden lattialta nostoa tai ylhäältä kurottamista, helpottavia apuvälineitä. 

Liikkuminenkin – kuten mikä tahansa arkinen asia – voi olla myös kustannuskysymys. 

”Haluaisin niin kovasti päästä ulos. En ole puoleen vuoteen käynyt pihalla yksin. Jos voittaisin lotossa, ostaisin shop riderin, jolla voisin ajaa pihalla, vivusta vain kääntäisin. Mutta se maksaa 1800-3400 euroa”.

Huonosti liikkuva ihminen kokee myös turvattomuutta hitaudestaan ja puolustuskyvyttömyydestä. Eräs pyörätuolilla liikkunut osallistuja kertoi tulleensa ryöstetyksi muutamankin eri kerran kauppakeskuksessa tai lähikaupassa: pyörätuolin sarvessa näköpiirin ulottumattomissa olleesta laukusta oli hävinnyt lompakko.

Kohderyhmä koki olevansa kiinnostunut arjen apuvälineistä, ja monen haaveissa olikin saada käyttää sähkömopoa tai –sänkyä tai turvaranneketta, mutta varallisuutta niiden hankkimiseen ei ole. Keskustelu yhteiskunnan roolista hankintojen tukijana kävi vilkkaana, ja taloudelliset esteet olivat jokaisen esityksen jälkipuinnissa mukana. Tietoisuus teknologisista laitteista ei riitä: ne voidaan tuntea, ne nähdään tärkeinä ja auttaisivat arjessa, mutta laitteen päälle laitettu hintalappu on mahdoton sovittaa eläkeläistalouteen. Eikä hintalappu rajoita vain laitteiden hankintaa, vaan minkä tahansa avun, kuten eräs ikäihminen totesi:

”Henkilökohtaiselle avulle on laitettu kallis hintalappu. Viiskymppiä tunti maksaa, että joku lähtee avustamaan lääkärikäynnille. Ei sellaista eläkkeellä makseta.”

Tasa-arvo ei toteudu palvelujen saatavuudessa

Palvelut siirtyvät hurjaa vauhtia internettiin. Tämä kehityssuunta on toki jatkunut jo pitkään, mutta poistaessamme muita mahdollisuuksia saada samaa palvelua, suljemme tärkeitä käyttäjäryhmiä ulkopuolelle.

”Tasa-arvo ei toteudu. Vanhukset eivät ole palveluiden ja tuotteiden saatavuudessa tasa-arvoisessa asemassa muiden kanssa”, ikäihminen kiteytti. 

Joidenkin kotoa internet ja välineet, kuten tietokoneet ja tabletit, löytyivät, mutta niiden käyttötaidot koettiin puutteellisiksi. Etenkin tilaisuuksista ja tapahtumista kaivattiin enemmän tietoa helposti löydettäväksi. Tietokoneosaamisen kehittäminen kiinnosti ikäihmisiä, mutta ainoaksi toimivaksi tavaksi oppimiselle nähtiin henkilökohtainen apu. Ikäihmisten korkealle arvostama henkilökohtainen palvelu ja toive henkilökohtaisesta käyttötuesta esimerkiksi puhelimitse näkyivät myös muissa keskusteluissa. 

Ikäihmisten turvattomuuden tunne häilyi keskusteluissa noussen esiin pieninä asioina. Pääovea esimerkiksi pidettiin auki vieraille, koska aina sitä ei päässyt ketterästi avaamaan jonkun soittaessa ovikelloa. Taannoiselta Teknologialainaamon vierailulta monen ikäihmisen oli jäänyt selkeimmin mieleen turvallisuuteen liittyvät asiat, kuten liesivahti ja kodin turvakamera. Kodin liikkumishaasteet nousivat esiin myös turvattomuuden osalta, kun opiskelijat havainnoivat, että liikkuminen arkisissa askareissa onnistui mutta esimerkiksi palotilanteen hädässä tilanne voisi olla vakava. Myös avun kutsuminen mietitytti: milloinkohan on tarpeeksi hätä, ettei turhaan soittelisi apua, pohdittiin.

Teknologiset välineet eivät auta, jos sitä ei oteta käyttöön, sen tiedämme kaikki. Ikäihmisistä jotkut laitteet tuntuivat vähän pelottavilta ja vierailta. Etenkin niiden hinta pelottaa: kallista hankintaa ei haluta rikkoa. 

”Kun ei tiedä, mitähän tapahtuu jos tuostakin napista painaa. Jää sitten painamatta ja käyttämättä.” 

Yksi muiden joukossa

Yksinäisyyden sanotaan olevan uusi kansantauti. Mukaan lähteneet yhdistyksensä aktiivijäsenet olivat hyvässä asemassa, vaikka yksinäisyys kolkuttikin monen mieltä. Ikätovereista oli suuri huoli. 

”Mitäs heille käy, jotka eivät ole meidän tavoin aktiivisia? Miten heitä voitaisiin tavoittaa?”, tilaisuudessa pohdittiin. 

Joulukuisessa seminaaripäivässä jälleennäkemisen riemu oli käsin kosketeltavissa, kun aiemmin tutustuneet ikäihmiset ja opiskelijat taas kohtasivat tauon jälkeen. Syksyiset tapaamiset olivat jättäneet jäljen molempiin osapuoliin. Opiskelijoiden keskuudessa puhuttiin mahdollisuudesta tehdä jatkossa kohtaamisten kaltaista vapaaehtoistyötä, ja ikäihmisten muistoissa tapaaminen elää pitkään. Kuten eräs osallistunut seniori kiitteli:

”Kiitos teille. Minusta oli niin kiva, kun kävitte ja lähtiessä halasitte. Sitä koki olevansa niin kuin yksi muiden joukossa”.

Share